kaukokaipuuta ja opiskelijaelämää Lontoossa

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Maaimankansalaisuudesta

Olen kirjoittanut innokkaasti edellisellä kerralla mainitsemaani Culture and Identity-kurssin omaelämänkertaa peilaten samalla kokemuksiani asumisesta ja matkustamisesta eri maissa ja niiden vaikutuksesta identiteettiini. Samalla olen miettinyt termiä maailmankansalaisuus. Lukioikäisenä sisälläni asui kapinallinen, joka tahtoi matkustaa sinne missä pippuri kasvaa ja karistaa kotimaan pölyt jaloista - ehkä lopullisestikin. Lukion päätyttyä sainkin matkustettua ja asuttua eri maissa, Australiassa nistä pisimpään.

Rakkaus maata kohtaan kasvoi niin suureksi ja juuret juurtuivat niin tiukasti, että Suomeen paluu sai aikaan käänteisen kulttuurishokin joka voi olla tuttu monelle vaihdosta tai ulkomaankomennukselta palaavalle. Tunteet vaihtelivat inhosta häpeään, sillä tuntui etteivät kaikki ymmärtäneet miltä minusta tuntui. Kuin olisi revitty kahtia. Elämä Australiassa oli rakentunut jo niin kokonaiseksi ja muuttunut ihanasti soljuvaksi arjeksi, tutuksi. Kotimaassa kaikki tuntui olevan toisin, väärää. Samaan aikaan nousi pintaan syyllisyys tästä sopeutumattomuudesta maahan johon on syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä. Kuin identiteetti olisi varastettu, jätetty Australiaan kokonaan.

Kun Suomeen asetuttuani myönsin ettei minusta nyt ihan australialaista tullutkaan, alkoi sopetuminen hiljalleen. Rusketuskin katosi kuukausien kuluessa. Suomalaisuuteen en halunnut kuitenkaan täysin pitäytyä, halusin olla maailmankansalainen. Sellainen, joka oman kansalaisuutensa ja kulttuurinsa lisäksi omaksuu monia muita ja niiden avulla rakentaa itselleen identiteetin joka ei yksistään pitäydy yhdessä tavassa elää tai yhdessä kulttuurissa.


Vaikka olen Hollannin kautta päätynyt takaisin Suomeen hetkeksi ja sieltä reissulle Australiaan ennen Iso-Britanniaan asettumista, olen tässä mutkien kautta oppinut rakastamaan ja syvästi arvostamaan omaa kotimaatakin. Hollannin byrokratian, oman kokemukseni mukaan töykeän asiakaspalvelun ja kulttuuriin sopeutumattomuuden jälkeen Suomi tuntui paratiisilta. Teki lähes mieli halata jokaista vastaantulijaa!

Lontoossa asuessa on oppinut arvostamaan Suomen luonnon puhtautta, metsiä ja järviä, suoraan luonnosta saatavaa ruokaa, luonnonläheisiä arvoja, niin monia asioita joita ei ennen ajatellut sen erikoisempina. Lisäksi täällä Englannissa vallitsevat suuret luokkaerot ja eriarvoisuus ovat saaneet arvostamaan Suomen turvaverkkoa, joka kuitenkin on melko laaja vaikka siitäkin voi olla montaa mieltä. Luokkaerot eivät Suomessa ole yhtä radikaalit kuin täällä, sillä etenkin Lontoossa ne määrittävät sen kuinka sinua kohdellaan, missä asut ja missä lapsesi saavat koulutuksensa. Jopa sen, millaisen ja miten hyvän koulutuksen he saavat. Kaikki eivät tässä hyvinvoinnin maassa edes opi kunnolla lukemaan, sillä vähävaraiset lapset päätyvät vähävaraisiin kouluihin joissa opetuksen taso on huono.

Vuosien ja seikkailujen varrella olen hyväksynyt avoimin sylein suomalaisuuteni, oppinut pitämään siitä suomalaisesta itsessäni jota on maailmalla moitittu vaatimattomaksi, hissukaksi ja ties miksi. Olen oppinut olemaan ylpeä arvoista jotka olen saanut, mutta huomaamatta ja tarkoituksellakin keräillyt ominaisuuksia, tapoja ja arvoja matkojeni varrelta. Ja näin tahdon tehdä jatkossakin uusien seikkailujen äärellä. Maailma on mielestäni niin valtavan suuri ja täynnä kaikkea opettavaista ja upeaa, mihin voi tutustua seikkailemalla ja omaksumalla. Kuka ikinä keksikään sanonnan "matkailu avartaa" puhui asiaa! 

2 kommenttia:

noonis kirjoitti...

bloggeri ei jostain syysta nayta sun uusinta postausta (Kaukokaipuisen blogikierros) vaikka nayttaa sen lukemiston listauksessa. Yhyy! Eikun terkkuja +37 helteesta Aussilasta

Jemi K kirjoitti...

Ehdin laittaa sen takaisin luonnoksiin koska halusin parannella sitä hiukan. Julkaisen sen kyllä pian! Ja oi mitkä säät siellä, kelpaisi lämmitellä! Nauti!