Keskikesän juhlaa

Hei vaan pitkästä aikaa!

Elämä Helsingissä on alkanut asettua uomiinsa. Olen ehtinyt helsinkiläistyä ihan virallisesti, nyt löytyy kirjastokortit ja bussikortit. On rekisteröidytty milloin minnekin ja elannonlähdekin hankittu. Onpa bussi -ja raitiovaunulinjatkin tulleet tutuiksi ja lähikaupan kassa tunnistaa. Jotenkin hassua! Kai sitä voi sanoa kotiutuneensa.

Suuntani elokuun jälkeen on edelleen mystinen arvoitus, toisaalta pienessä jännityksessä eläminen voi olla virkistävääkin. Mutta tärkeintä että siihen saakka on katto pään päällä ja joku syy nousta ylös aamuisin. Ehkä sitten voi taas suunnata uusiin seikkailuihin.

Nyt edessä ensimmäinen näin urbaani juhannuksen vietto, vaikka on niitä kaupunkijuhannuksia tullut aiemminkin vietettyä mutta Helsinki-juhannus on omaa luokkaansa! Innolla sitäkin siis odotan. Ihmeellisen tyytyväinen olen kuitenkin siihen että sijaintini on juuri nyt Suomessa, on tässä suomalaisessa keskikesän juhlassa se oma taikansa.

Hyvää Juhannusta!

Kahden maan välillä

Pian tulee kuluneeksi kolme kuukautta Suomeen paluusta.

Tutulle maankamaralle saapumisen jälkeen on joutunut käymään läpi yllättävän rankan prosessin. Minusta tuntuu aina oudolta ja vähän syylliseltäkin kertoa ihmisille että tänne paluu on ollut todella vaikeaa. Tosin usein minulta kysytäänkin melkein heti ensimmäiseksi "no miltä tuntuu olla taas Suomessa?" tai "tuliko shokki kun saavuit Suomeen?" Tuolloinhan lumikinokset ylsivät vielä ikkunalaudalle saakka. Jotenkin vain tuntuu oudolta myöntää kohdanneensa kulttuurishokin omassa kotimaassaan, niinkin lyhyen ajan kuin vuoden poissaolon jälkeen.

Kuitenkin nyt elämä täällä on alkanut saada pohjan alleen. Olen pakannut jälleen kerran laukkuni ja matkannut junalla Etelä-Suomeen, tehnyt kesäkodin sinisen puutalon yläkertaan Helsinkiin. Olen ihastunut Helsinkiin, kävellyt mukulakivikatuja jalkani kipeäksi, ihastellut iltaisin vanhoihin koristeelisiin kivitaloihin heijastuvaa oranssia auringonvaloa, ostanut torilta mansikoita ja tuntenut merituulen hiuksissa Tähtitorninmäellä. Tähän kaupunkiin on helppo ihastua.

Olen miettinyt paljon sitä minne kuulun. Nyt kun ei vielä opiskele, on oikeastaan vapaa lähtemään. Maailma odottaa. Mutta haluanko minä lähteä? Helsinki on hyvä, tänne olisi helppo jäädä. Levottomat jalat kuitenkin vaativat taas lähtemään. Olen hakenut opiskelemaan ja kokenut paljon epätoivoisia hetkiä pääsykirjojen parissa silmät sikkurassa. Tuskin vielä yliopistopaikkaa tänä syksynä tulee, siispä minua ei ehkä vieläkään juurruteta tänne. Olen miettinyt edelleen opiskeluvaihtoehtoja Australiassa, selannut koulujen sivuja tuntikausia. Olo on kuin kahden maan kansalaisella, missä haluan olla? Suomessa, Australiassa vai ehkä jossain ihan muualla? Pelkään että jos nyt lähden taas tuonne kenguruiden maahan, päätän vielä jäädä sinne ja pian unohdan kaikki ihanat asiat täällä.

Mutta en tiedä olenko valmis jättämään ihania kohisevia aaltoja, kultaisia auringonlaskuja, meren kohinaa, surffausta, aurinkoisia ihmisiä, eukalyptyspuiden tuoksua, aussiaksenttia.. Ja niitä kaikkia vielä näkemättömiä paikkoja tuossa valtavassa maassa. Tässä vaiheessa kun mielikuva tuosta maasta alkaa vasta hiljalleen haihtua kauniiksi muistoksi, sen voisi vielä uskaltaa yrittää herättää henkiin palaamalla takaisin.

Joku varoitti joskus että kun Australiaan kerran menee, sinne jättää sydämensä eikä koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin ja että siihen on vain yksi keino - palata takaisin.