Pian tulee kuluneeksi kolme kuukautta Suomeen paluusta.Tutulle maankamaralle saapumisen jälkeen on joutunut käymään läpi yllättävän rankan prosessin. Minusta tuntuu aina oudolta ja vähän syylliseltäkin kertoa ihmisille että tänne paluu on ollut todella vaikeaa. Tosin usein minulta kysytäänkin melkein heti ensimmäiseksi "no miltä tuntuu olla taas Suomessa?" tai "tuliko shokki kun saavuit Suomeen?" Tuolloinhan lumikinokset ylsivät vielä ikkunalaudalle saakka. Jotenkin vain tuntuu oudolta myöntää kohdanneensa kulttuurishokin omassa kotimaassaan, niinkin lyhyen ajan kuin vuoden poissaolon jälkeen.
Kuitenkin nyt elämä täällä on alkanut saada pohjan alleen. Olen pakannut jälleen kerran laukkuni ja matkannut junalla Etelä-Suomeen, tehnyt kesäkodin sinisen puutalon yläkertaan Helsinkiin. Olen ihastunut Helsinkiin, kävellyt mukulakivikatuja jalkani kipeäksi, ihastellut iltaisin vanhoihin koristeelisiin kivitaloihin heijastuvaa oranssia auringonvaloa, ostanut torilta mansikoita ja tuntenut merituulen hiuksissa Tähtitorninmäellä. Tähän kaupunkiin on helppo ihastua.
Olen miettinyt paljon sitä minne kuulun. Nyt kun ei vielä opiskele, on oikeastaan vapaa lähtemään. Maailma odottaa. Mutta haluanko minä lähteä? Helsinki on hyvä, tänne olisi helppo jäädä. Levottomat jalat kuitenkin vaativat taas lähtemään. Olen hakenut opiskelemaan ja kokenut paljon epätoivoisia hetkiä pääsykirjojen parissa silmät sikkurassa. Tuskin vielä yliopistopaikkaa tänä syksynä tulee, siispä minua ei ehkä vieläkään juurruteta tänne. Olen miettinyt edelleen opiskeluvaihtoehtoja Australiassa, selannut koulujen sivuja tuntikausia. Olo on kuin kahden maan kansalaisella, missä haluan olla? Suomessa, Australiassa vai ehkä jossain ihan muualla? Pelkään että jos nyt lähden taas tuonne kenguruiden maahan, päätän vielä jäädä sinne ja pian unohdan kaikki ihanat asiat täällä.
Mutta en tiedä olenko valmis jättämään ihania kohisevia aaltoja, kultaisia auringonlaskuja, meren kohinaa, surffausta, aurinkoisia ihmisiä, eukalyptyspuiden tuoksua, aussiaksenttia.. Ja niitä kaikkia vielä näkemättömiä paikkoja tuossa valtavassa maassa. Tässä vaiheessa kun mielikuva tuosta maasta alkaa vasta hiljalleen haihtua kauniiksi muistoksi, sen voisi vielä uskaltaa yrittää herättää henkiin palaamalla takaisin.
Joku varoitti joskus että kun Australiaan kerran menee, sinne jättää sydämensä eikä koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin ja että siihen on vain yksi keino - palata takaisin.
3 kommenttia:
lisaa juttua ausseista! :) ja kotiinpaluusta. sun kirjotuksia on kiva lukea, monta kertaa puet samat ajatukset niin paljon paremmin sanoiksi kun itse osaisin. itse odotan kotiinpaluuta kuukauden paassa kauhunsekaisin tuntein...
danceswithkangaroos.blogspot.com
Kiitti toiveesta! Täytyypä kirjotella lisää tässä piakkoin. :)
Naut täysillä vielä Australiasta!
Kuulostaapa tutulta tekstiltä! Minun paluuni Suomeen Meksikon jälkeen oli niin vaikea että olin lähes kaksi vuotta täysin masentunut ja onneton. En tiennyt mihin kuuluisin ja podin kaiken lisäksi vielä suurta syyllisyyttä siitä että kaipasin Meksikoa niin paljon.
Mietin silloin heti paluun jälkeen kaikenlaisia vaihtoehtoja: au-pairiksi lähtöä, opiskelua ulkomailla, paluuta Meksikoon, mietin kaikkia mahdollisuuksia joilla pääsisin Suomesta pois ja mahdollisimman kauas.
Silloin, kuin nytkin minun lähtöäni jarruttaa perhe - heistä ei kukaan ole koskaan pyytänyt minua jäämään saati syyllistänyt minua kaukokaipuustani, mutta perheeni on käynyt jo pari vuotta läpi hyvin hankalaa aikaa johtuen lähisukulaisten sairauksista sekä oman perheen sisällä raivoavasta murrosikäisestä pikkusiskostani. Tuntuu että minua tarvitaan täällä enkä siksi henno lähteä. Sääli, sillä jos aina vain ajattelee sitä mitä muut ajattelevat niin jättää samalla itse tekemättä sellaisia asioita joista tulisi kaikkein onnellisimmaksi. Hankalia asioita! :/ :)
Lähetä kommentti